Eilisen aamun ohjelmassa oli kiipeäminen pyhiinvaelluksen korkeimmalle kohdalle rautaristille, jonne on tapana viedä myös kivi ja sen mukana jättää surunsa tai muuten irtipäästettävät asiat. Aamulla lähdin liikkeelle Rabanalista, josta nousua oli enää 350 metriä noin seitsemän kilsan matkalla. Heti alusta alkaen tuntui siltä, että jalat eivät kuljeta ja kroppa ei jaksa. Liekö raskas taakka kannettavaksi ristille tai edellis illan turhan kevyt syöminen ja banaani aamiaiseksi, se seitsemän kilometriä olivat tämän reissun raskaimpia. Onneksi oli matkassa pientä purtavaa niin pääsin ylös pitäen lukuisia taukoja. Porukkaa vaan painoi ohi. No nuo ylämäet eivät koko aikana ole olleet vahvuuksiani, joten taidan nöyrtyä niiden edessä ja koittaa selvitä vain pakollisista.
Rautaristille vein kiven, jonka poimin Haltin rinteeltä. Ihailin kiveä siellä rinteellä, mutta pohdin samalla onkohan liian iso kannettavaksi. Otin kuitenkin mukaan. Kotona vasta tajusin, että tämähän on täydellinen kivi kuvaamaan irtipäästämistä. Joskus kun täytyy asioista tai ihmisistä päästää irti vaikka se juuri sillä hetkellä hyvältä tuntuisikaan.
Loppumatka rautaristiltä eteenpäin sujuikin sitten kevyesti ja aurinkokin pilkahteli sumun jälkeen. Alkuperäiseen tavoitepaikkaani en jaksanut kuitenkaan taivaltaa, vaan jäin edelliseen kylään. Tänään sitten kirein tämän matkan kiinni. Matka oli suurimmaksi osaksi asfalttia, joka nyt tuntuu jaloissa. Loppumatkasta alkoi mielessäni kiertää ajatus prinsessapäivästä ja kun vielä sopivasti matkalle tuli mukavan tuntuisen hotellin mainoksia suuntasin sinne. Tämä olikin sitten aivan täydellinen hotelli isoine huoneineen ja kylppäreineen. Suorastaan luksusta. Tässä on hyvä lepuuttaa ja hoidella kipeytyneitä lihaksia. Mitens se oli, sitä saa mitä tilaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti