Tuulettumista

Tämä loppuvuosi on ollut monin osin elämässäni tuulettamisen aikaa. Olen tuulettanut vanhoja uskomuksia ja ajatusmalleja ja koittanut päästää irti sellaisista, jotka eivät ole minulle enää tarpeellisia. Muutostahan ei tapahdu, jos ei muuta toimintatapojaan. Jos jatkaa toimimista niin kuin aina ennenkin, asiat menevät niin kuin aina ennenkin.

Olen yrittänyt löytää asioita, jotka jumittavat ja niitä käsittelemällä koittanut saada elämänvirran taas virtaamaan. Olen miettinyt mitä haluan ja miten haluan elää. Olen myös löytänyt vastauksia näihin kysymyksiin.

 Muutama viime viikko on mennyt jotenkin tyynessä olotilassa. Onko se sitten tyyntä myrskyn edellä. Sitä mielenkiinnolla odottelen. Uskon, että asiat alkavat loksahdella kohdalleen, kun sen aika on. Olen aina ollut hieman kärsimätön, mutta viime vuosina elämä on minulle opettanut konkreettisesti myös kärsivällisyyttä. Kaikki ei tapahdu nyt ja heti.

 Eilen myrskystä ja sateesta huolimatta, minulla oli suoranainen pakko lähteä Reposaaren takarannalle. Se oli konkreettista tuuletusta koko reissu. Minulle on useampaan kertaan sanottu, että ison veden äärellä ajatukseni kirkastuu ja niinhän se taas tapahtui. Kuinka huimaavaa onkaan meren pauhu myrskysäällä. Suurimman osan matkasta sain taivaltaa tuulettomalla rannalla, mutta lähellä Siikarantaa löysin sen mitä olin hakenut, tuulen ja sateen ytimen. En meinannut kallioilla pysyä, kun tuuli puhalsi niin kovaa. Siinä hetkessä tunsin luonnon voimaannuttavan vaikutuksen, ihan tolkuttoman riemun silkasta läsnäolosta. 

Paluumatkan kuljeskelin itsekseni hymyillen ja tanssahdellen. Tiesin, että joku asia oli loksahtanut kohdalleen, vaikka en vielä tiedä mikä se on. Aika näyttää. Nyt voin tehdä tuuletuksia silkasta elämän riemusta.